Nivelkuolain kivuliain kuolain. Artikkeli, jonka jokaisen hevosihmisen olisi hyvä lukea suuntauksestaan, koulukunnasta jne. riippumatta.

Tässä kohtaa jo on hyvä todeta, että hevosen suu on samanlainen, riippumatta onko hevonen koulutettu ravuriksi, ratsuksi, laukkahevoseksi, työhevoseksi vai johonkin muuhun käyttöön. Täysin samat ongelmat, lainalaisuudet ja periaatteet tulevat vastaan riippumatta hevosen käyttötarkoituksesta. Ja samaan hengenvetoon totean ettei nämäkään asiat ole mustavalkoisia, eikä yksioikoisia, mutta vähintäänkin ajattelemisen arvoisia kumminkin.

Eläinlääketieteellinen lisensiaattitutkimus kuolaimista ja niiden vaikutuksesta hevosen terveyteen. Sanoisin, että myös lähes pakollinen kaikille hevosihmisille. Tutkielma on tuore, vuonna 2015 kirjoitettu ja hyvin kattava aloittelijoille ja ammattilaisille ja kaikille siltä väliltä.

2.4.2 Kommunikaatio kuolaimen välityksellä
Kommunikaatio kuolaimen välityksellä perustuu negatiiviseen vahvistamiseen eli paineeseen ja paineen poistamiseen (Bennet 2001). Hevonen painaa luonnostaan painetta vastaan, joten paineeseen myötääminen tulee opettaa hevoselle. Kommunikaatiossa hyödynnetään hevosen suun erittäin herkkää tuntoaistia. (Cook 1999) Ohjien kiristäminen aiheuttaa ohjasjännitteen, joka välittyy kuolaimen kautta paineena hevosen suuhun. Signaaliksi kutsutaan sitä aikaväliä, kun ratsastaja alkaa kiristämään ohjia, siihen kun kuolain aiheuttaa paineen hevosen suuhun (Bennet 2006a). Kuolaimen aiheuttama paine kohdistuu suupieliin, kieleen, kovaan suulakeen, alaleuan hammaslomaan ja suitsien välityksellä niskaan ja turpaan (Bennet 2011). Paine aiheuttaa hevoselle epämukavuutta, joten hevonen pyrkii päätä taivuttamalla ja vauhtia hidastamalla pääsemään takaisin mukavuustilaan, jossa suuhun ei kohdistu painetta (Bennet 2006a). Kun hevonen reagoi halutusti, ratsastaja myötää eli lopettaa paineen hevosen suuhun löysäämällä ohjia. Paineen myötäämisen tulisi tapahtua samanaikaisesti kuin hevonen alkaa reagoimaan halutulla tavalla (Bennet 2006a). Jos paineen myötääminen tapahtuu liian myöhään, hevonen joko tottuu paineeseen ja muuttuu vähemmän reagoivaksi (learned helplessness) tai turhautuu ristiriitaisista pyynnöistä (Bennet 2001). Hevosen halutaan olevan herkkä kuolaimen aiheuttamalle paineelle, mutta toisaalta hevonen halutaan totuttaa tiettyihin paineisiin, kuten satulavyön aiheuttamaan paineeseen (Manfredi ym. 2011). Mitä pienempi paine on tai mitä suuremmalle lihaksikkaalle alueelle paine kohdistuu, sitä helpompi hevosen on sietää painetta (Manfredi ym. 2011).

Koko lisensiaatti tutkielma on äärimmäisen mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Itselleni tuli yllätyksenä ettei turparemmin kireyttä ja merkitystä ole koskaan kunnolla tutkittu. Miksi ja mistä on siis peräisin ”tieto”, että turparemmin oikea kireys olisi ”kaksi sormea”? Tämä vain välipohdintana, jostain tämä-kin ”legenda” on jäänyt elämään.

Kitalakiongelmat yhdistettynä kuolaimiin, hapenottokykyyn ja kurkunpääntulehduksiin jäi myös itseäni mietityttämään ja jos kurkunpääongelmat, pehmeä kitalaki, kuolain ja valjastus yhdistetään, onko niillä jotain syy-yhteyksiä… Suomenhevosilla on yleensä hyvin matala kitalaki, ja kielen nostaminen kuolaimen päälle, etenkin nivelkuolaimen kanssa, on melko yleinen ongelma… Tätä estetään erikoiskuolaimilla, kielen tai turvan sitomisella. Mikä olisikaan näiden yhteys, onko sitä? Ei välttämättä.

Video kuolaimien vaikutuksesta havainnollistaa erinomaisesti miten nivel- ja kolmipalakuolaimet vaikuttavat hevosen suussa. Horse Revolution, niin raflaava kuin onkaan, on myös katsottava. Horse Revolution on kuvattu nimenomaan siitä näkökulmasta, että hevosia rankaistaan, rääkätään, mutta katsokaa se provosoitumatta, itse asia ei muutu riippumatta miten se esitetään. Hevosen päässä on valtavasti hermoja, se kykenee kielellään erottelemaan itselleen mieluisia tai haitallisia kasveja heinikosta. Se tuntee kärpäsen ihollaan.

Kuolain on aina yhtä kova kuin sitä käyttävä käsi.

Kuolaimettomat suitsetkin ovat juuri niin kovat kuin niitä käyttävät kädet.

Ja mitä korkeampi koulutusaste ja yhteisymmärrys hevosella, ajurilla tai / ja ratsastajalla, sen pienempi kuolaimen aiheuttama paine yleensä on. Kuolaimella, yhtään sen enempää kuin kuolaimettomuudella ei voi korvata koulutuksen, istunnan, apujen, yhteistyön tai hallinnan puutteita.  Eli ongelmat eivät ratkea vaihtamalla paineen fyysistä sijaintia tai muotoa, ratsastus tai ajaminen ei parannu lisäämällä tai vähentämällä painetta.

Ratsastaminen tai ajaminen paranee hallitsemalla paineen oikein ja opettamalla hevoselle kyseisen paineen merkityksen. Taikakalut eivät siis paranna sairautta, ne hoitaa oireita, mutta oikeilla ”taikakaluilla” voi lisätä ihmisen ja hevosen kommunikaatiota niin, että välineiden aiheuttama paine pienenee, mahdollisesti muuttuu tarpeettomaksi.

Klassisessa ratsastuksessa raippa on aina oksa. Hevosen voi hakata synteettisellä raipalla, mutta mitä tapahtuu kun lyöt vähän kuivemmalla oksalla… Se katkeaa. Raippa, kuten kuolaimet ja kannukset, ovat merkinantovälineitä.

Tästä päästään sinne historiaan ja alkulähteille. Hevosen älykkyys, synnynnäiset ominaisuudet, hevosen ja ihmisen yhteistyö, kaikki ovat yhteydessä hevosen koulutukseen ja sitä kautta hevoselle luotavaan paineeseen. Kankikuolain vaikuttaa suun lisäksi niskaan ja kankien myötä myös selkärankaan, ja sen sijaan, että kuolain kääntäisi pelkästään hevosen leukoja, niiden avulla voidaan asettaa hevonen niskasta aina häntänikamaan saakka oikein (jos hevosella on fyysiset edellytykset liikkua oikein). Työ- ja sotaratsastuksessa on aina käytetty kankikuolaimia. Ja yleensä suhteellisen löysillä ohjilla, ”kevyellä tuntumalla”. Käsiä on tarvittu (työajossa ja ratsastuksessa tarvitaan edelleen) muihin toimiin (miekkailuun, lassoamiseen, peitsiin… Mitä kaikkea sitä sitten onkaan tehty), ohjat ovat olleet yhdessä kädessä, merkinantovälineenä. Ratsastus taas on tapahtunut itsessään lantiossa, istunnalla, ei käsillä. Käsillä voi seistä, jaloilla se on helpompaa, sama periaate.

Ajamiseen pätee kaikki samat lainalaisuudet. Kyntäminen on aikanaan tehty yksin. Ohjastaja asettaa ohjat hartioilleen, koska käsiä tarvitaan auran ohjaamiseen (kaikki voivat koittaa millaista olisi ohjata sekä kyntöauraa että hevosta käsillä). Voisi jäädä potut syömättä. Ohjien kireyttä, eli kuolaimen vaikutusta hevosen suuhun säädellään hartioiden liikkeellä. Paine voimistuu, kun kyntäjä nojaa taaksepäin, tai kääntelee hartioitaan. Kaatumatta kokonaan selälleen on käytännössä mahdotonta aiheuttaa liian suurta painetta hevoselle (ellei ole todella lyhyet ohjat tietenkin). Jos hevonen ei ymmärtäisi kuolaimen painetta, ”pullaisi” tai olisi ns. ”kova suustaan”, voisi kyntäjän olla hyvinkin tukalaa olla ohjien ja kyntöauran välissä. Alla olevan kuvan hevoset (Terttu ja Tarsan) toimisivat luultavasti ilman ohjiakin, seuraten ohjastajan hartioiden liikkeitä ja tahtia.

Ajohevosen tärkeimmät avut ovat ääni ja ohjat, toisinaan ajopiiska (merkinantovälineenä, sekin on ennen ollut oksa, eikä synteettinen, sekin olisi katkennut jos sillä löisi), mutta myös ajurin liikkeillä, keholla voi ohjata. Siksi työhevosilla ei koskaan suljeta korvia ja vain todella ääritapauksissa käytetään silmälappuja. Hevonen pystyy näkemään ajurin joka on hieman takaviistossa hevosen takana ja kykenee seuraamaan ajurin kehonkieltä siinä missä edestäkin.

”Kovasuinen” ajohevonen on työkäytössä lähes hengenvaarallinen (vähintään todella raskas yhteistyökumppani, joka luultavasti aiheuttaa taloudellisia tappioita), eli niin tai näin, hevosen koulutustaso, älykkyys ja kyky oppia erilaisia töitä on huomattavasti suuremmassa roolissa, kuin millaisella kuolaimella sitä ajetaan.

Sain toiveen kirjoittaa erilaisista kuolaimista. Asia on ollut (onneksi) hyvin paljon pinnalla viimeiset vuodet ja olen perehtynyt asiaan paljonkin, mutta lähinnä se on herättänyt itselleni vain lisää kysymyksiä, kuin olisi antanut suoria vastauksia. Eri kuolaimien toimintaperiaatteista on tietoa valmistajien sivuilla ja miljoonissa aihetta käsittelevissä artikkeleissa. Tämä pohdinta ja nämä lähteet ovatkin lähinnä pohjaksi, kun miettii oman hevosensa kohdalla millaisen kuolaimen valitsee.

TähänKÄÄN ei siis ole yhtä selkeää vastausta. Kuolaimettomuus voi olla hevoselle ihan yhtä kivuliasta kuin ”kuolaimellisuus”. Tilannetta parantaa ainoastaan perehtymällä oman hevosensa suun anatomiaan, valitsemalla kuolaimet joka häiritsevät hevosta vähiten, harjoittamalla omaa paineenmyötäyskykyä ja opettamalla hevoselleen miten paineelle myödätään.